(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 21.2.2018.)
Olen saanut tehdä töitä kolmessa eri ministeriössä.
Kun aloitin maatalousministerinä, pian sen jälkeen puhkesi maitokriisi. Kun aloitin sisäministerinä, muuttoliike Eurooppaan lisääntyi huomattavasti ja aiheutti kriisin, jollaista emme olleet kokeneet sitten toisen maailmansodan. Kun aloitin valtiovarainministerinä, Suomen taloudella ei mennyt kovin mairittelevasti.
Olen saanut kuulla olevani kriisiministeri.
Maitokriisissä Euroopan unioni tuli apuun. Unioni maksoi täsmätukea maidontuottajille, kun menimme Brysseliin ja neuvottelimme kyseisen tuen. Muuttoliikekriisi kuitenkin osoitti, kuinka kankea väline unionin budjetti on. Sen kyky vastata ennakoimattomiin menoihin ja uusiin haasteisiin on rajallinen.
Tänä keväänä EU-jäsenmailla on tilaisuus uudelleen arvioida unionin rahankäyttöä, kun komissio antaa toukokuussa esityksensä seuraavaksi monivuotiseksi rahoituskehykseksi. Jäsenmaat kokoontuvat loppuviikosta Brysseliin keskustelemaan kehyksen tavoitteista. Komissio toivoo jäsenmailta selkeää viestiä seuraavan kauden painopisteistä ja niihin käytettävissä olevasta rahasta.
Suomi lähtee siitä, että Britannian ero on huomioitava täysimääräisesti, budjettiin on lisättävä joustoa ennakoimattomiin menoihin ja rahaa on käytettävä enemmän ajankohtaisiin tarpeisiin kuten muuttoliikkeeseen ja puolustusyhteistyöhön. Neuvotteluissa on noudatettava tiukkaa budjettikuria, kuten jäsenmaissa on viime vuosina tehty.
Paine uusien kohteiden huomioimiseksi on kasvanut, sillä turvallisuus huolettaa eurooppalaisia entistä enemmän ja he odottavat toimia unionilta. 75 prosenttia eurooppalaisista kannattaa unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, ja 69 prosenttia kannattaa yhteistä maahanmuuttopolitiikkaa. Yhteisiä haasteita kannattaa hoitaa yhdessä.
Suomen jäsenmaksun tulee olla kohtuullinen, mutta olemme valmiita keskustelemaan budjetin kokonaistason nostamisesta, mikäli se tuottaa lisäarvoa meille suomalaisille. Jos EU käyttäisi enemmän rahaa tutkimukseen, kehitykseen ja innovaatioihin, se tukisi talouskasvua, työllisyyttä ja osaamista kaikkialla Euroopassa. Siksi tutkimus- kehitys- ja innovaatiorahoitusta tulee seuraavalla kaudella lisätä.
Mitä tulee niin sanottuihin vanhoihin kohteisiin, Suomi tavoittelee mahdollisimman korkeaa osuutta maatalouspolitiikasta haastavien luonnonolosuhteidensa vuoksi. Meidän täytyy huolehtia ruuantuotannon edellytyksistä koko maassa.
Koheesiorahoitusta taas on varaa EU-tasolla pienentää, sillä alueellisen koheesion edetessä tarve unionin yhteiselle koheesiorahoitukselle on vähentynyt.
Koheesiorahoituksen ehtoja tulisi uudistaa tukemaan enemmän talouskasvua ja työllisyyttä. Perinteisten infrastruktuurihankkeiden sijaan tulee siirtyä kaikkia jäsenmaita hyödyttäviin alueellisiin kehityshankkeisiin. Koheesiovarojen saamista tulisi myös ehdollistaa voimakkaammin yhteisten arvojen vaalimiseen ja yhteisten päätösten noudattamiseen.
Ymmärrän hyvin maatalous- ja koheesiopolitiikan EU-rahoitukseen liittyvän huolen. Edellisissä rahoituskehysneuvotteluissa Suomen osuus koheesiopolitiikasta väheni, kun koko potti pieneni, mutta pienemmäksi käyneestä maatalouspolitiikasta onnistuimme kovien neuvotteluiden tuloksena kasvattamaan omaa osuuttamme. Tämä on tälläkin kertaa tavoitteemme.
Suomen asettamat tavoitteet ovat korkeat. Meidän on pidettävä mielessä, että kaikilla jäsenmailla on yhtä lailla toiveita ja vaatimuksia rahoituskehyksen painopisteistä ja kokonaistasosta. Jotta Suomi voi menestyä neuvotteluissa, omien tavoitteidemme tulee olla selkeät, meillä tulee olla neuvotteluvaraa ja meidän on kyettävä löytämään ystäviä, joiden kanssa meillä on yhteisiä intressejä.
Petteri Orpo