(Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 16.5.2018)
Vahva ja yhtenäinen Euroopan unioni on pienen Suomen etu. Ollakseen vahva ja yhtenäinen EU tarvitsee uudistuksia. Eurokriisi, muuttoliikekriisi ja Britannian EU-ero ovat kaikki vuorollaan alleviivanneet uudistamisen tärkeyttä.
Yhteisiä haasteita kannattaa hoitaa yhdessä.
Tästä lähtökohdasta meidän pitää rakentaa Britannian eron jälkeistä EU:ta. Euroopan komission pari viikkoa sitten antama esitys seuraavaksi monivuotiseksi rahoituskehykseksi on askel tähän suuntaan.
Komissio esittää merkittäviä lisäyksiä muuttoliikkeeseen, rajavalvontaan, puolustusyhteistyöhön sekä tutkimukseen, kehitykseen ja innovaatiotoimintaan. Komissio esittää myös mekanismia, jolla oikeusvaltioperiaatteen vaaliminen yhdistettäisiin EU:lta saatavaan rahoitukseen.
Toimet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi näkyvät esityksessä kautta linjan.
Kehysehdotuksissa painotetaan eurooppalaista lisäarvoa eli sitä, että yhdellä eurolla EU-tasolla saadaan enemmän aikaan kuin samalla eurolla kansallisella tasolla. Esitys vastaa näiltä osin Suomen tavoitteita.
Neuvotteluissa Suomen tulee pitää kiinni tutkimukseen ja kehitykseen, puolustusyhteistyöhön ja muuttoliikkeen hallintaan esitetyistä lisäyksistä. Ne ovat kohteita, joita eurooppalaisten kannattaa rahoittaa yhdessä.
Tutkimukseen, kehitykseen ja innovaatioihin panostaminen tukee talouskasvua, työllisyyttä ja osaamista kaikkialla Euroopassa. Eurooppalaisen puolustusyhteistyön tiivistäminen on Suomen pitkäaikainen tavoite. Muuttoliikkeen hallinta edellyttää massiivisia toimia EU:lta nyt ja tulevaisuudessa.
Olisi epärehellistä väittää, että samanaikaisesti voidaan lisätä uusia menoja, säilyttää vanhat ja pitää silti kiinni kohtuullisesta jäsenmaksujen tasosta.
Siksi hallitus on linjannut, että olemme valmiita maksamaan jonkin verran lisää EU-budjettiin, kun se on Suomelle eduksi. Pidämme kiinni myös siitä, että EU:n rahankäytön tulee olla tehokasta ja läpinäkyvää.
Vaikka komissio esittää koheesiorahoituksen ja yhteisen maatalouspolitiikan osuutta laskettavaksi EU-tasolla, Suomen lopullinen osuus määrittyy yksityiskohtaisissa neuvotteluissa.
Suomen on pidettävä puolensa ja vaikutettava yhteisen maatalouspolitiikan rahanjakokriteereihin niin, että ne olisivat suomalaisille tuottajille mahdollisimman edulliset.
Suomalaisen ruuantuotannon edellytyksistä on huolehdittava koko maassa. Tähän tarvitaan jatkossakin rahoitusta sekä EU:lta että kotimaan budjetista. Tukiin liittyvä sääntelyviidakkokin kaipaa tässä reformissa raivaamista.
Valtaa ja vastuuta ehdoista pitää siirtää takaisin jäsenmaille.
Suomi, kuten muutkin EU-jäsenmaat, tasapainottelee rahoituskehysneuvotteluissa kolmella tasolla: uusien ja vanhojen tarpeiden sekä kehyksen kokonaistasoon liittyvien tavoitteiden välillä.
On tosiasia, että mitä korkeampi rahoituskehyksen kokonaistaso on, sitä korkeampi on myös Suomen jäsenmaksu.
Jäsenmaksun yksioikoinen tuijottaminen ei kuitenkaan vie meitä neuvotteluissa pitkälle. Kokonaistasoa täytyy arvioida ensisijaisesti sisällön kautta: mahdollisten lisämaksujen täytyy tuottaa lisäarvoa suomalaisille. Samalla on huomioitava suorat rahavirrat, jotka suuntautuvat EU:sta Suomeen. Niistä maatalous on suurin.
Asettamamme tavoitteet ovat korkeat. Meidän on uskallettava asettaa neuvottelutavoitteita tärkeysjärjestykseen ja määriteltävä neuvotteluvaramme.
Tavoitteiden saavuttaminen edellyttää vaikuttamista Brysselissä ja muissa jäsenmaissa. Meidän on löydettävä ystäviä, joiden kanssa meillä on yhteisiä intressejä. Vain siten voimme menestyä neuvotteluissa.
Petteri Orpo