Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 27.9.2017.
Pestini maa- ja metsätalousministerinä oli hyvä koulu Eurooppa-politiikkaan. Minulle muistutettiin useaan otteeseen maatalouspolitiikan olleen edelläkävijä luotaessa yhteisiä pelisääntöjä, päätöksentekoa ja rahoitusta. Yllättynein olin maataloussektorin vahvasta roolista yhteisen valuutan luomisessa.
Euroopan viljelijäjärjestöt havaitsivat varsin pian, että yhteinen maatalouspolitiikka vaatii myös yhteisen valuutan. Devalvaatiot sotkivat sekä markkinoiden toimintaa, että vaikeuttivat tukijärjestelmien pyörittämistä.
Ongelman ratkaisemiseksi luotiin erillinen maatalousvaluutta, joka oli monimutkaisuudessaan täysin ylivoimainen. Sen toimintaa ymmärsi tiettävästi vielä harvempi kuin nykyistä yhteistä maatalouspolitiikkaa.
Aikanaan muutkin sektorit ja ministeriöt ymmärsivät että esimerkiksi sisämarkkinat hyötyvät yhteisestä valuutasta ja niinpä euro otettiin käyttöön Suomessa ja yhdessätoista muussa maassa vuonna 2002. Maataloudelle tämä on merkinnyt lisää vakautta toimintaympäristöön esimerkiksi alhaisempien korkojen kautta.
Yhteistä maatalouspolitiikkaa ja yhteistä valuuttaa on muutenkin mielenkiintoista verrata.
Maataloudessa aloitettiin heti isosti ja luotiin yhteinen eurooppalainen päätöksenteko, rahoitus ja kriisinratkaisu. Euron osalta ei ymmärrettävästi menty näin pitkälle vaan säilytettiin esimerkiksi vastuu talouspolitiikasta jäsenmaissa.
Kun globaali finanssikriisi iski vuonna 2008, havaittiin työkalulaatikon jääneen puutteelliseksi. Paineen alla saatiin joitakin uusia instrumentteja käyttöön, joilla päästiin pahimman yli.
Nyt, kun Euroopan talous on kääntynyt nousuun, on syytä rauhassa pohtia, vaatiiko yhteinen valuutta enemmän yhteistä politiikkaa. Keskeisten jäsenmaiden johdossa on yhteiseen tekemiseen sitoutunut johto, joka pohtii rahaliittoon pieniä sekä isoja muutoksia.
Muutosesityksiä on syytä tarkastella avoimin mielin. Lähtökohtana pitää olla Suomen etu, eikä tiukka sitoutuminen erilaisessa maailmantilanteessa tehtyihin hallitusohjelman kirjauksiin.
Pienimmästä päästä on euroryhmän puheenjohtajan roolin vahvistaminen. Talouskomissaarin toimiminen euroryhmän puheenjohtajana oli jo esillä, kun Olli Rehn toimi talouskomissaarina ja tuolloin Suomi oli valmis asiaa harkitsemaan. Minusta tämä on pohtimisen arvoinen asia, mikäli tällä saadaan toimintaan lisää tehoa.
Toinen paljon esillä ollut esitys on Euroopan vakausmekanismin muuttaminen Euroopan valuuttarahastoksi. Olisi luontevaa, että Euroopassa olisi oma kansainvälisen valuuttarahaston kaltainen toimija, jolla olisi vahvat työkalut hoitaa mahdollisia kriisejä. Euroopan pitäisi kyetä tähän itse ilman apua muilta mantereilta.
Saksan vaalien tulos heijastuu väistämättä myös euron kehittämisestä käytävään keskusteluun. Uuden hallituksen muodostaminen tulee olemaan ennakoitua vaikeampaa ja hitaampaa, ja siksi Saksasta ei löytyne kesken hallitusneuvottelujen selkeää kantaa mahdollisiin muutoksiin.
Lisäksi toinen todennäköinen hallituskumppani FDP on ollut erityisen kriittinen uusille toimille ja keskittynyt vaatimaan riskien vähentämistä.
Minustakin kaikkein keskeisintä on riskien vähentäminen sekä pankkien että valtioiden osalta. Pankkien tulee laittaa ensin taseensa kuntoon ja vasta sen jälkeen kantaa rajoitetusti yhdessä riskiä vaikkapa talletusten osalta.
Pankkiunionille on tehty selkeä tiekartta, jonka mukaan on edettävä. Sama koskee jäsenmaita. Yksittäisen jäsenmaan tekemättä jääneistä uudistuksista ei pidä koitua rasitetta muille jäsenmaille.
Petteri Orpo